Onko laadulla väliä?
Rockin suuryhtyeiden joukkoon lukeutuva Red Hot Chili Peppers julkaisi äskettäin uusimman albuminsa ”I’m With You”. Levyn pressitiedotteessa oli digitaalisen sisältöbisneksen kannalta mielenkiintoinen uutinen. Sen mukaan kyseinen albumi olisi ”ensimmäinen rock-albumi, joka on masteroitu optimoimaan digitaalisen äänen laadun iTunes Storen asiakkaille”.
Missä määrin tämä pitää paikkansa ja mitä tämä tosiasiassa tarkoittaa ovat toissijaisia seikkoja siihen verrattuna, että kyseinen uutinen nostaa esiin kysymyksen digitaalisten sisältötuotteiden teknisestä laadusta sekä sen suhteesta kuluttajien odotuksiin ja sisältöjen käyttötapoihin.
Digitaalisuus on tuonut mukanaan pakkaustekniikoita, jotka ovat mahdollistaneet ”täyden tuotteen” bittimäärän puristamiseen murto-osaan sen alkuperäisestä määrästä. Ensisijainen syy tähän on ollut tiedostojen välittäjien ja sisältöjen loppukäyttäjien laitteiden siirto- ja muistikapasiteettien aiheuttamat rajoitukset. Pakkaustekniikat ovat myös kehittyneet niin, että suurin osa kuluttajista ei havaitse enää eroja täysien ja pakattujen tiedostojen laadussa niissä käyttöyhteyksissä ja niillä laitteilla, joilla suurin osa kulutuksesta tapahtuu.
Äänen ja kuvan laatu on aina viime kädessä subjektiivinen kokemus. LP-vinyylifriikille CD on kauhistus, ja jotkut taiteilijat ja tuottajat nojaavat tietoisesti teknisesti rupiseen low-fi –estetiikkaan. Äänitteen masteroinnissa haettava lopullinen sointiasu on aina kompromissien tulos, sillä tuotteen tulee toimia niin nappikuulokkeiden, autoradion kuin hifi-laitteidenkin kautta kuunneltuna. Jos vaakaa kallistetaan johonkin suuntaan liikaa, niin jokin kuluttajaryhmä älähtää.
Samaan aikaan digitaaliset äänen- ja kuvantuotantoteknologiat kehittyvät, ja tuotantoyhtiöt investoivat yhä parempaan lopputuotteen tekniseen laatuun. Herää siis kysymys, onko yhtiöiden satsauksissa mitään järkeä, jos suurimmalle osalle kuluttajista kelpaa good enough –tasoinen tuote?
Tässä asetelmassa ei sinänsä ole mitään uutta, jos mietitään vaikkapa c-kasetin ja LP-levyn pari vuosikymmentä kestänyttä rinnakkaiseloa. Samaan tilanteeseen ollaan ajautumassa esimerkiksi tv-bisneksessäkin, kun tarjolla ovat perus- ja HD-tasoiset versiot samoista sisällöistä. Viime kädessä kuluttajan hankintapäätöksen ratkaisee ääni- tai kuvatallenteen kiinnostavuus, puhuttelevuus ja sisällöllinen laatu, ei tekniikka sinänsä.
Kuluttajien joukosta löytyy tosin aina myös hifisti-ryhmä, joka on investoinut omiin toistolaitteisiinsa ja haluaa sisältötuotteiden olevan myös teknisesti mahdollisimman korkeatasoisia. Heille on omat premium-markkinansa, joilla teknisellä laadulla on oma itseis- ja vaihdanta-arvonsa.
Mielenkiintoisin kysymys liittyykin kuitenkin siihen, miten merkittävä driveri teknisen laadun keskimääräisestä paranemisesta muodostuu digitaaliselle sisältöbisnekselle. Onko jatkossa niin, että YouTuben tai tv-kanavan hauskimmat kotivideotkaan eivät kiinnosta katsojia, jos ne eivät ole HD-laatuisia vai onko sillä jatkossakaan mitään väliä?