Läheisyys lämmittää

Olin hiljattain vieraana messuilla, joilla oli käytössä käyttäjän läheisyyden tunnistavaa teknologiaa. Kiusalliseksi asia kävi siinä vaiheessa, kun kiertelin osastojen lomassa kännykkä korvalla. Erityisen kiusallista tämä oli siksi, että kännykkään sateli parisenkymmentä ilmoitusta yhden puhelun aikana ja puhelin antoi merkkiäänen jok’ikisen ilmoituksen kohdalla erikseen. Päällimmäinen käyttäjäkokemus oli itse asiassa negatiivinen; minullehan tungetaan markkinointiviestejä jatkuvalla syötöllä aivan väärään aikaan. Voi myös olla että tapakin oli väärä.

Käyttäjän läheisyys ja sen tunnistaminen on kasvava alue, joka tulee läheisesti liittymään myös esineiden internetin (IoT, Internet of Things) vuorovaikutukseen käyttäjän kanssa. Jos ajattelen tämän päivän kuluttajasovelluksia IoT:ssä, monet niistä vaativat oman kännykkäsovelluksensa eli appsinsa. Monelle IoT-sovellukselle yhteistä on, että vuorovaikukseen käytetään älypuhelimesta löytyvää Bluetooth-teknologiaa, jonka käyttöönotto tehdään joko käyttäjän toimesta asetusvalikoista tai NFC-teknologiaa (Near Field Communication) käyttäen. Jälkimmäisen kohdalla ominaista on, että vuorovaikutus tapahtuu korkeintaan senttimetrien päähän, eikä NFC tavanomaisesti sovellu etäämmältä tapahtumaan vuorovaikutukseen. Käyttöliittymänä laitteisiin kuitenkin usein toimii älypuhelin.

Tilannekuva tiivistetysti: voimme lähes pakottaa sovelluskäyttäjän vastaanottamaan viestejä, jos tämä on ”tykinkantaman” sisäpuolella, ja siihen tarvittavat teknologiat ovat olemassa. Mikä tässä yhtälössä on vialla?

1. Esimerkkini messukokemuksesta kertoo, että liiallinen tungettelu on vaarantaa positiivisen käyttäjäkokemuksen.
2. Alalla tapahtuva kasvu vastaavasti ajaa siihen, että älypuhelimet ovat ennemmin tai myöhemmin täynnä appseja ja laitteet eivät välttämättä vuorovaikuta keskinäisesti, vaikka siitä olisi monessa tapauksessa enemmän hyötyä kuin vuorovaikutuksesta suoraan käyttäjän kanssa.
3. Tarvitaan useita päällekkäisiä teknologioita tekemään asioista riittävän yksinkertaista.

Tästä loogisesti seuraa:

1. En edes halua antaa millekään sovellukselle lupaa hälytyksiin tai muuhunkaan tungetteluun.
2. Älypuhelimeni on liiankin täynnä kuhunkin käyttötarkoitukseen tehtyjä appseja, joilla en silti pääse käsiksi laitteiden mahdollistamaan kokonaishyötyyn.
3. Joko teknologiat tai käytettävyys voivat päätyä monimutkaisiksi.

Onneksi en ole tämän uhkakuvan kanssa yksin ja ratkaisujakin on odotettavissa. Yksi tulokulma asiaan on The Physical Web, jota erityisesti Google on ajanut viime vuodesta alkaen. Ajatuksena on mm. käyttää samoja teknologioita, jotka mahdollistivat Internetin kuluttajistumisen. Käytännössä jokainen laite ilmoittaisi oman nettiosoitteensa, jolloin käyttäjällä olisi valta halutessaan ottaa yhteys laitteeseen.

Toki avoimia kysymyksiä jää myös Physical Webin jäljiltä. Aihe-alueen ympärillä on valtavasti mahdollisuuksia, joitakin haasteita ja paljon opittavaa. Tämän päivän IoT-sovelluksia mietittäessä olisikin välttämätöntä pitää pohtia lämmittääkö läheisyys tai jokin muu asia positiivisesti vai negatiivisesti myös itse käyttäjää. Muutoin riskinä on, että hyvä teknologia kääntyy tarkoitustaan vastaan.